Perheet joutuivat vaihtamaan asuinpaikkaa sitä mukaa, kun rataosuudet valmistuivat eikä vastaanotto uudessa paikassa ollut aina mukava. Lapsia kiusattiin koulussa ja vierailta murrealueilta muuttaneita pilkattiin. Aikuiset saivat kuulla olevansa maattomia, kiertolaisia eikä ystävystyminen paikkakuntalaisten kanssa ollut helppoa.

Radanrakentajat asuivat siirrettävissä parakeissa. Pysyvää kotia ei ollut ja lapset oppivat nopeasti, että oli parempi olla kiintymättä mihinkään, silloin lähteminen sattui vähemmän. Tunne siitä, ettei ollut mistään kotoisin, teki lasten elämästä yksinäistä ja vaikutti myös heidän nuoruutensa. Rakastua ei uskaltanut ja menettämisen pelko vaikeutti ihmissuhteiden muodostumista vielä aikuisena. 

Kaikesta huolimatta suurin osa lapsista selviytyi, Elli ja Vänni sukusuhteidensa ansiosta, mutta osa vain sen vuoksi, että oli pakko.